Saarnatekstinä Matt. 7: 15-23
Jeesus sanoi opetuslapsilleen:
»Varokaa vääriä profeettoja. He tulevat luoksenne lampaiden vaatteissa, mutta sisältä he ovat raatelevia susia. Hedelmistä te heidät tunnette. Eihän orjantappuroista koota rypäleitä eikä ohdakkeista viikunoita. Hyvä puu tekee hyviä hedelmiä, huono puu kelvottomia hedelmiä. Ei hyvä puu voi tehdä kelvottomia eikä huono puu hyviä hedelmiä. Jokainen puu, joka ei tee hyvää hedelmää, kaadetaan ja heitetään tuleen. Hedelmistä te siis tunnette heidät.
Ei jokainen, joka sanoo minulle: ’Herra, Herra’, pääse taivasten valtakuntaan. Sinne pääsee se, joka tekee taivaallisen Isäni tahdon.
Monet sanovat minulle sinä päivänä: ’Herra, Herra! Sinun nimessäsihän me profetoimme, sinun nimessäsi me karkotimme pahoja henkiä ja sinun nimessäsi teimme monia voimatekoja.’
Mutta silloin he saavat minulta vastauksen: ’En tunne teitä. Menkää pois minun luotani, vääryydentekijät!’»
Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen
Hyvät leirivieraat, rakkaat riparilaiset. Kuulimme äsken katkelman maailman tunnetuimmaksi puheeksi tituleeratusta vuorisaarnasta. Jeesuksen opetus vie meidät kohtaamaan kysymyksen totuudesta ja valheesta, oikeasta ja väärästä – pohjimmiltaan elämästä ja kuolemasta.
Mikä on totta? Tähän kysymykseen pyritään vastaamaan monilla tahoilla alati ja jatkuvasti. Koeputkien takaa maailmaa katselevalle tiedemiehelle totta on se, minkä hän toistettavissa olevilla menetelmillä pystyy oikeaksi todistamaan. Oikeuden tuomiota julistavalle tuomarille on totta se, mikä olemassaolevien todisteiden perusteella varmimmalta vaikuttaa. Filosofille kysymys voi olla jo itsessään tarpeeton tai liian monimutkainen.
Tänään, me 2010-luvun ihmiset, kysyessämme Juudean roomalaisen prokuraattori Pontius Pilatuksen sanoin: ”Mitä on totuus?”, sorrumme yhä uudelleen asettamaan totuuden suhteellisuuden hetteikköiselle suolle. Olemme nopeasti valmiita ajattelemaan, että meillä jokaisella voi olla oma totuutemme. Kuka rakentaa elämänsä rahan ja talouden totuuksien varaan, kuka suurten ajattelijoiden filosofioiden varaan. Toinen tahtoo kohdata pystypäin sattuman tarkoituksettoman pimeyden vailla suuntaa ja määrää, toinen löytää henkisyyden ja jumaluuden jokaisen kiven ja kannon kolosta. Ja me muut – tahdomme antaa hänelle rauhan tehdä juuri niin – mikäpä minä olisin tuomitsemaan toista?
Mutta juuri silloin me kadotamme koko totuuden ajatuksen. Totuus on jotain, joka on totta ja muu on valhetta. Me emme voi valita sitä. Se on olemassa ja totta ihmisestä riippumatta. Se on kuin vatupassi, jonka mukaan seinä on joko suora tai kiero. Kiero seinä ei oikene vaihtamalla vatupassia, ja jos oikenee, on vatupassissa vikaa. Ja jos viallisella vatupassilla saavuttaa mielenrauhan, on se rauha aika heikolla pohjalla.
Moni asia on suhteellista ja yhdessä päätettävissä, mutta mistä voin löytää elämääni sellaisen totuuden, jonka mukaan voin elämäni talon seiniä ryhtyä suoristamaan?
Jumalan kansan, kristillisen kirkon, vastauksen tulisi olla itsestäänselvä. Me emme voi etsiä totuutta enemmistön mielipiteestä, tai omasta sisimmästämme – sen tunteista ja haluista. Meidän totuutemme on Jumalan Sana, kokonaan tosi Pyhä Raamattu.
Ja tänään, tämän päivän evankeliumiteksti kehoittaa ja käskee meitä: ”Varokaa vääriä profeettoja.” ”Varokaa vääriä profeettoja. He tulevat luoksenne lampaiden vaatteissa, mutta sisältä he ovat raatelevia susia.” Monesti kuulee ajatuksia, jonka mukaan Kristinusko on eettisiltä opetuksiltaan vertaansa vailla – Jeesuksen vuorisaarnaa arvostaa moni kirkon ulkopuolellakin. Kuitenkin usein tälläiset ajatukset jatkuvat suuntaan, joissa Raamatun lehdiltä toivottaisiin jättämään pois ajatukset synnistä, ajatus rumasta ja verisestä ristinkuolemasta, sekä yliluonnollisuuksiin menevät ihmeteot.
Ikäänkuin Kristinusko jalostuisi hienoimpaan muotoonsa, kun se löytäisi paikkansa kaikkia hellivänä, pehmeänä eettisenä koodistona, jonka rakkauden sanoma sopisi sivistyneelle, suvaitsevalle ja oppineelle länsimaalaiselle ihmiselle, joka kyllä jo itsekin ymmärtää, että elämässä tulee pyrkiä hyvyyteen ja rakkaudellisuuteen. Sellainen ihminen ei kaipaa rumaa ja vulgaaria rangaistuksen pelkoa, tai puhetta syntien sovittamisesta verellä.
Kuulostaapa pehmeän kauniilta ja mukavalta. Sileältä ja somalta. Mutta juuri tälläinen opetus on eräs tapa, jolla aitaukseen hiipii lampaiden vaatteissa raatelevia susia. Juuri niitä, joista Jeesus itse vuorisaarnassaan ja päivän evankeliumitekstissä meitä varoitti. Aluksi pehmeä ja kuulijaansa hellivä opetus tuntuu hyvältä ja oikealta, mutta pian pudotus on hirveä. Hyvään elämään kannustavasta kristinuskon opettamisesta tulee hirvittävä taakka, kun ihminen huomaa olevansa paha. Itseensä ja lähimmäisiinsä pettyneelle ihmiselle, ei hyvän tekemiseen kannustaminen auta rahtustakaan.
Jos väärät opettajat saavat riisua kristillisestä opetuksesta ja julistuksesta pois synnin ja sitä seuraavan sovituksen totuuden, on jälki karmaisevaa. On ensiarvoisen tärkeää, että me ymmärrämme olevamme osallisia esivanhempiemme Aadamin ja Eevan lankeemuksesta. Me kannamme sisällämme sitä tahraa, jonka he ihmisluontoon saivat aikaan rikkomalla Jumalan ainoan käskyn – käskyn olla syömättä Hyvän ja Pahan tiedon puusta. Kun me tämän ymmärrämme, voimme edes yrittää käsittää sitä hirmuisen pahuuden, olemassaoloa, jota joudumme katselemaan paitsi ympärillämme, myös itsessämme. Ihmiskunta ei ole oppinut mitään historiansa aikana: tapamme, riitelemme, hylkäämme ja valehtelemme – aivan kuten aina ennenkin. Ja se tahra ja siitä nousevat synnit rikkovat meidän välimme toisiimme ja pitävät meidät etäällä Jumalasta ja iänkaikkisesta elämästä.
Ja jos tämän ymmärtäminen oli ensiarvoisen tärkeää, on yhtä tärkeää ymmärtää, että Jumala on Poikansa Jeesuksen Kristuksen kautta valmistanut ratkaisun tähän ongelmaan. Noin 2000 vuotta sitten, Jerusalemin kaupungin ulkopuolella täyttyi Jumalan pelastussuunnitelma. Jumalan Poika oli annettu meidän syntisten käsiimme ja me löimme hänet ristille. Ristillä häpäistiin Jumala, joka käänsi selkänsä omalle Pojalleen, jotta meillä olisi rauha Hänen kanssaan.
Jumala puhui kaikesta tästä jo 700 vuotta ennen Golgatan tapahtumia, profeettansa Jesajan suulla sanoen:
Is. 53:3 Hyljeksitty hän oli, ihmisten torjuma, kipujen mies, sairauden tuttava, josta kaikki käänsivät katseensa pois. Halveksittu hän oli, me emme häntä minään pitäneet.
Is. 53:4 Ja kuitenkin: hän kantoi meidän kipumme, otti taakakseen meidän sairautemme. Omista teoistaan me uskoimme hänen kärsivän rangaistusta, luulimme Jumalan häntä niistä lyövän ja kurittavan,
Is. 53:5 vaikka meidän rikkomuksemme olivat hänet lävistäneet ja meidän pahat tekomme hänet ruhjoneet. Hän kärsi rangaistuksen, jotta meillä olisi rauha, hänen haavojensa hinnalla me olemme parantuneet.
Raamatun ja Kristillisen kirkon sanoma ei ikinä tule taipumaan salonkikelpoiseksi sylikoiraksi, joka loikoilee kenen tahansa kotona vierailemassa käyvän jaloissa ja saapuu aina sopivasti rapsutettavaksi. Raamattu on kuin vahtikoira, joka viimeiseen saakka pitää totuuden puolta, eikä pelkää haukkua edes talonsa isäntää. Se tekee niin, koska se rakastaa totuutta – sitä, joka sanoo itsestään: ”Minä olen tie, totuus ja elämä” – Jeesusta Kristusta. Raamattu on niin rehellinen vahtikoira, että kovin usein sen osa on joutua viettämään yönsä sateessa pihakopissa – jälleen kerran se osoitti myös omistajansa väärintekijäksi
Jeesus kehoittaa katsomaan puun hedelmiä. Millaista hedelmää jättää jälkeensä sellainen opetus, joka ei suostu tunnustamaan ihmistä pahaksi, Jumalaa Pyhäksi ja Jeesusta Kristusta Herraksi? Se jättää jälkeensä itseensä ja omaan mahdottomuuteensa nääntyneitä ihmisiä. Tullessaan ovesta, sellainen opetus näyttää iloiselta, nykyaikaiselta ja leppoisalta, mutta pian se paljastuu pelkäksi ja raa’aksi lain saarnaksi. Hyvän tekemisen vaatimus ilman veristä ristiä kiskoo ihmisen lopulta kuiviin ja saa pahimmassa tapauksessa hylkäämään koko yhteyden Kristilliseen kirkkoon ja seurakuntaan.
Olen kuullut erään vanhan ja paljon elämää nähneen kristityn sanoneen, että kun kaikki on riisuttu, on kristityn elämä lopulta vain alati syvenevää synnin ja armon tuntoa. Usko tai älä, mutta tälläiset sanat kertovat hyvästä hedelmästä. Tälläisiä sanoja puhuva suu on joutunut näkemään oman syntisyytensä, myöntämään sen satoja, ellei tuhansia kertoja ja vähintään yhtä monta kertaa ne sanat sanonut suu, on saanut taipua kiitokseen ja ylistykseen Herransa edessä, joka ottaa avosylin vastaan tuhlaajapoikansa ja meille käsittämättömällä tavalla antaa synnit anteeksi ja lupaa heittää ne meren syvyyksiin. Minkä Jumala on Jeesuksen ristinuhrin tähden antanut anteeksi, ei sitä enää taivaallisessa tuomioistuimessa kukaan muista. Sitä ei enää siellä ole. Tämä on meidän toivomme Pyhän ja kaikkivaltiaan Jumalan edessä.
Evankeliumitekstissämme Jeesus jatkaa vielä: ”Ei jokainen, joka sanoo minulle: ’Herra, Herra’, pääse taivasten valtakuntaan. Sinne pääsee se, joka tekee taivaallisen Isäni tahdon. Monet sanovat minulle sinä päivänä: ’Herra, Herra! Sinun nimessäsihän me profetoimme, sinun nimessäsi me karkotimme pahoja henkiä ja sinun nimessäsi teimme monia voimatekoja.’ Mutta silloin he saavat minulta vastauksen: ’En tunne teitä. Menkää pois minun luotani, vääryydentekijät!’”
Sinä päivänä, siis päivänä, jona maailma on tuomiolla Jumalan edessä, tulevat monet sanomaan Jeesukselle tehneensä paljon työtä hänen nimissään, mutta Jeesus ei tunnusta eikä tunne heitä. Tästä meidän on otettava itsellemme suuri varoitus. Maailmassa tehdään työtä, joka ulkonaisesti voi vaikuttaa Jeesuksen nimissä tehdyltä, mutta jolla ei ole osaa eikä arpaa taivasten valtakunnan työssä. Miksi? Siksi, että Jeesus ei tunnusta tuntevansa noita työntekijöitä.
On siis ensiarvoisen tärkeää, että Jeesus tuntee meidät ja heidät, jotka meidän paimeninamme täällä ajassa toimivat – meidän pastorimme. Evankeliumitekstimmehän juuri käskee varomaan vääriä opettajia, vääriä profeettoja. Jos Jeesus ei minun pastoriani tunne, olenko saanut lainkaan luotettavaa opetusta Jumalasta? Mistä minä voin tietää, sanooko Jeesus minulle kerran tuntevansa minut, vai saanko samanlaisen hirvittävän tuomion, kuin nuo, joista äsken luin?
Jeesus itse vastaa tähän kysymykseen Johanneksen evankeliumissa: Joh 10:14 »Minä olen hyvä paimen. Minä tunnen lampaani ja ne tuntevat minut. Ja Joh 10:27 Minun lampaani kuulevat minun ääneni ja minä tunnen ne, ja ne seuraavat minua.
Jeesus tuntee ne, jotka kuulevat hänen äänensä. Kristuksen ääni, totuuden ääni kuuluu Raamatussa. Se ei lähes koskaan kaiu toreilla, gallupeissa ja yleisessä mielipiteessä. Sitä ei löydetä tutkistelemalla syvimpiä tuntoja tai sekoittamalla päätä tajuntaalaajentavilla aineilla. Kristus-paimenen ääni on hiljainen. Se ei pakota tulemaan seuraansa. Kristus-paimenen ääni on luja, se puolustaa ja pitää kiinni totuudesta. Se on totuus. Jos me sen äänen kuulemme ja sen äänen perässä täällä maailmassa vaellamme, olemme viimeisenä päivänä Kristuksen saapuessa maailman onnellisimpia ihmisiä.
Silloin häntä kumartaa jokainen: hänen omansa tervehtivät riemuiten vihdoin saapuvaa pelastajaa, hänestä osattomat kunnioittavat taivaan ja maan Herraa, joka tulee tuomitsemaan jokaisesta sanasta, teosta ja tekemättä jättämisestä.
Kristillisen kirkon, seurakunnan, tulee aina ja kaikessa kuunnella Kristuksen ääntä Raamatun Sanassa. Jos se eksyy kuuntelemaan muita ääniä, voi sen työ olla edelleen ulkoisesti kristillisen näköistä, mutta se kulkee kohti varmaa tuhoa. Kristuksen ääntä kuuleva kirkko, vaeltaa usein vaivassa ja vaikeuksissa, mutta se vaeltaa sitä tietä, mitä jo isät kulkivat, he jotka ovat kotiin jo muinoin muuttaneet. Niinkuin eräs vanha laulu asian sanoittaa: Aadam, Aabraham, Mooses, Profeetat, veriuhriin on uskoneet. Muuta tietä ei ole taivaaseen, ikivanha vain armon tie. Minut kerran se, kodin autuuteen kanssa uskovan joukon vie.
Jeesus sanoo: »Minä tulen pian. Pidä kiinni siitä mitä sinulla on, ettei kukaan vie voitonseppelettäsi.
Aamen
